Sunnuntai 24.8.2008 - Katri Fältberg
Tässä yksi orientoiva koulutehtävä, jossa piti pohtia omaa uskoa ja sen kehityskaarta.
Aloin pohtia, mitä usko tai uskonto oikeastaan onkaan tai mihin minä itse loppujen lopuksi uskon. Minulle usko on ollut aivan varhaislapsuudesta saakka oikeastaan itsestäänselvyys tai se on kulkenut rinnallani oikeastaan koko elämäni ajan. Näin aikuisena voin olla kiitollinen siitä, että jo varhain olen saanut Taivaan Isältä lahjaksi lapsuuden uskon, johon isovanhempani ja heiltä saamani opetus on ollut yksi suurimmista vaikuttajista. Omat vanhempani eivät kovin kristillisiä ole koskaan kuitenkaan olleet, olen tässä asiassa perheen mustalammas.
Varhaislapsuudessa sain olla äidin kanssa kotona, mutta pari kertaa viikossa äiti vei minut seurakunnan päiväkerhoon, jossa muistan oppineeni ensi kertaa asioita Jumalasta ja Jeesuksesta. Vietin lapsuudessa paljon aikaa isovanhempieni luona maatilalla. Isoäiti opetti minulle jo varhain iltarukouksen ja ruokarukouksen sekä opetti minulle miten kirkossa käyttäydytään. Isoäitini otti minut usein mukaan kirkkoon ja erilaisiin hengellisiin tilaisuuksiin. Isovanhemmiltani olen saanut oppia paljon tärkeitä asioita ja elämänohjeita.
Sitten eräänä päivänä kävi vähän hassu juttu, en ollut tuolloin vielä koulussakaan. Oli sunnuntaiaamu ja olin kerrostalomme pihalla leikkimässä. Pihaltamme oli näkymä läheiselle seurakuntatalolle, jossa kävin seurakunnan päiväkerhossa muutamana arkipäivänä viikossa. Olin jo aiemmin joka su aamu katsellut, kun lapsia meni seurakuntatalolle. Minä tietysti uteliaana pikkutyttönä en voinut välttää kiusausta, vaan lähdin kurkistamaan, mitä siellä tapahtui. Lapset istuivat tuoleilla rivissä, ja menin muiden lasten joukkoon istumaan. Kyseessä oli pyhäkoulu, ilmeisesti Jumala kutsui minua jo tuolloin. Pyhäkoulutädit eivät edes ihmetelleen uutta tulijaa, toivottivat vain uuden lapsen tervetulleeksi joukkoon. Tällä välin vanhempani olivat huomanneet, että olin kadonnut pihalta, ja olivat lähteneet etsimään minua, ja tietenkin olivat huolissaan mihin olin kadonnut. Kotiin tullessani vanhempani kyselivät, että missä olin ollut, ja vastasin, että pyhäkoulussa. Eivät ensin uskoneet. Seuraava sunnuntai koitti, ja ilmoitin, että lähden pyhäkouluun. Äitini ei ensin uskonut, mutta lähti sitten saattamaan ja sai pyhäkoulutädeiltä kuulla, että tosiaan olin ollut viime viikolla pyhäkoulussa.
Lapsuuden aikainen uskoni on ollut pohja koko aikuisiän uskonelämälle. Olen toki matkalla kompuroinut ja horjahdellut tieltä aika isollakin tavalla, mutta aina minut on Jeesus saattanut takaisin oikealle polulle. Suuri kiitos siitä taivaalliselle isälleni. Kouluikäisenä sitten kävin seurakunnan kerhoissa ja harrastin myös aktiivisesti partiota, jonka taustayhteisönä seurakuntakin vaikutti. Rippikoulun jälkeen menin isoiskoulutukseen ja seurakunnan nuorten toimintaan mukaan, ja voisi sanoa, että tästä uskonelämäni vain vahvistui. Yhä tänäkin päivänä olen edelleen seurakunnan toiminnassa aktiivisena mukana näin aikuisiälläkin. Olen siis koko lapsuuteni saanut viettää uskovien ihmisten parissa aina tähän päivään saakka, joten siis usko on minulla ollut oikeastaan aina. Pitkään uskossa olleena kristilliset elämäntavat ovat minulle arkipäivää, ja minulle kristillinen usko merkitsee muutakin kuin joulukirkko, häät, hautajaiset ja muut sukujuhlat. Itse käyn kirkossa tai seurakunnan tilaisuuksissa vähintään muutaman kerran viikossa, mutta uskoni ei pelkästään rajoitu siihen toimintaan. Usko on minulle henkilökohtainen suhde Jeesukseen ja Jumalaan.
Pohtiessani suomalaisen kristillisyyden erityispiirteitä huomasin, että se on aika laaja ja moniulotteinen kysymys, johon on yksiselitteisesti vaikea vastata. Suomessakin kristillisyyden piirteet vaihtelevat aika laajasti, jos verrataan niitä eri kristillisten kirkkokuntien ja seurakuntien näkökulmasta. Jo pelkästään luterilaisen, ortodoksisen, katolisen kirkon ominaispiirteet eroavat aika lailla toisistaan, ja jos vielä verrataan herätyskristillisen yhteisöjen ja vapaiden suuntien seurakuntia luterilaiseen kirkkoon ominaispiirteet eroavat toisistaan suuresti. Luterilaista kirkkoa pohtiessani mieleeni ensimmäisenä nousi kaavamaisuus ja instituutio, jossa kaste, rippikoulu, hartaudet ja erilaiset toimitukset ovat se mikä näkyy ulospäin. Ulkoisilta puitteiltaan ne eivät juurikaan eroa yleiseurooppalaisista juuri mitenkään. Suurin osa valtakirkkoon kuuluvista jäsenistä käyvät kirkossa lähinnä jouluna ja kirkollisissa toimituksissa, kuten esimerkiksi häissä ja hautajaisissa.
Monesti suomalaiset kääntyvät Jumalan puoleen vasta hädän hetkellä ja surussa sekä ahdistuksessa etsitään lohtua uskosta tai eri uskonnoista. Sitten kun taas menee hyvin, usko ja yhteys Jeesukseen ja Jumalaan monelta tahtoo jäädä. Usko on monelle suomalaiselle henkilökohtainen yksityisasia, jota ei ilmaista muille. Onneksi on myös iso joukko kaltaisiani uskovia ihmisiä, joille usko ja kirkkoon kuuluminen merkitsevät muutakin. Kun taas aloin pohtimaan vapaidensuuntien ja herätyskristillisten yhteisöjen ominaispiirteitä mieleen tulee ensimmäisenä ylistys ja yhteisöllisyys, joka poikkeaa luterilaisuudesta aika tavalla. Nykyään kyllä luterilaisissakin seurakunnissa, ainakin Turussa nuorten ja nuorten aikuisten keskuudessa karismaattisuus ja ylistys ovat tulleet osaksi tätä päivää. Itselleni rukous ja Raamattu kuuluvat jokapäiväiseen elämääni, ja ilman niitä, tuntuisi aika tyhjältäkin. Raamatun olen lukenut monesti läpi ja yhä uudelleen ammennan sieltä itselleni uutta tietoa, ja saan uusia näkemyksiä asioihin. Etsin myös monesti Raamatusta vastauksia arkipäivän ongelmiin ja kysymyksiin. Ja melkein aina olen saanut jopa vastauksenkin. Pohdiskelen paljon myös näitä kysymyksiä kavereitteni kanssa. Meillä on ystäväpiirissä myös solu, joka kokoontuu ajoittain pohtimaan ja keskustelemaan Raamatun kohdista. Kristillisen elämän peruskäsitykset ovat tulleet minulle tutuksi myös Alfa- kursin kautta. Olen saanut ollut mukana järjestämässä kymmeniä Alfa- kursseja ja muutamia "Tuu porukoihin" - kursseja. Kurssilla käydään kokoontumiskerralla läpi kristinuskon perusteet ja kulmakivet. Illan aluksi alustaja luennoin päivän aiheesta, josta sitten illan lopuksi keskustellaan pienryhmissä. Näistä ryhmäkeskusteluista olen saanut ammentaa paljon itsellenikin, ja joka ikinen kerta vaikka kuvittelen, etten jostain asiasta enää saisi itse irti mitään, niin kuitenkin olen saanut asioihin aina jonkin uuden näkökulman. On mukava taas saada uusia näkökulmia, ja on mu
|
