MINÄ TAUSTOINENI TIETEELLISEN RAAMATUNTUTKIMUKSEN EDESSÄ

Maanantai 9.2.2009 - Katri Fältberg

Koulutehtäväni oli lukea Kari Kuulan, Martti Nissisen ja Wille Riekkisen teos Johdatus Raamattuun ja pohtia samalla omaa suhdettani Raamattuun elämänkaaren eri vaiheilla.  

Lapsuuden kodissani ei Raamattua ole avattu, niitä taisi jopa olla yksi ainoa kappale, vanhempien Vihkiraamattu kirjahyllyn koristeena. En ainakaan koskaan ole nähnyt, että sitä kukaan olisi lukenut. En osaa sanoa, miten olisivat suhtautuneet, jos olisin sitä alkanut lukemaan.

Äidin puolen isovanhempieni luota Raamattuja löytyy useampikin, muutama hyvin vanha ja tänä päivänä hyvin arvokas kappale. Yksi niistä on 1642 valmistunut ensimmäinen kokonainen Raamatun suomennos eli Biblia. Muistan kun äidinäidinäidinäiti sitä minulle pienenä näytti. Tosin olin tuolloin aivan pieni, että kovin paljoa siitä en muista. Olen siis aika harvinaisuus, meitä on parhaimmillaan ollut yhteensä viisi sukupolvea yhtä aikaa elossa.

Oman ensimmäisen Raamattuni sain ollessani 15-vuotias. Isoäitini antoi minulle rippilahjaksi Raamatun, johon oli kanteen kirjailtu kultaisin kirjaimin nimeni. Tuosta tulee kuluneeksi pian 20 vuotta, ja yhtä pitkän ajan se on ollut aktiivisessa käytössä ja siltä se on alkanut näyttääkin. Oman rippikoulun jälkeen jäin mukaan seurakunnan isos- ja nuortentoimintaan, ja samalla tiellä edelleen ollaan. Tuosta Raamatusta on tullut minulle hyvin rakas. Olen lukenut sen useita kertoja läpi, joka kerta ammennan sieltä yhä uusia asioita. Olen viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ostanut myös uusia Raamattuja ja uudemmalla käännöksellä, mutta silti tuo vanha Raamattu on edelleen se kaikista rakkain. Sen sivuja on alleviivattu, on tehty merkintöjä, muutamassa tärkeässä kohdassa on kirjanmerkki, sen viimeiselle muistiinpanosivulle nuorempana keräsin kuuluisimpien gospelartistien nimikirjoituksia. Luen Raamattua päivittäin, se kuuluu minun jokapäiväiseen elämääni. Minulla on aina Raamattu mukanani minne menenkin.

En osaa nimetä ketään tiettyä henkilöä, joka olisi erityisesti vaikuttanut eniten Raamattuun suhtautumisessani, niitä on monia. Yksi, joka tuli mieleeni tätä tehtävää pohtiessani, on seurakuntanuorten ajoilta eniten omaan uskonelämääni vaikutta henkilö, joka oli seurakuntamme silloinen nuorisopastori Jari Kuismin, joka silloin sai, ainakin täällä Turussa, hyvin karismaattisen maineen, ja sitä ei siihen aikaan katsottu kovin hyvänä. Mieleeni muistuu lukuisat hänen pitämät Raamattuopetukset, joka kokosi pienen seurakunnan nuorisotilan ääriään myöten täyteen nuoria. Tuo herätti monien nuorten vanhemmissa kohun, että mitä siellä tehdään, kun parhaimmillaan monikymmenpäinen joukko nuorta kokoontui saman katon alle. Raamattu on siis minulle aika tuttu. Suhtautumiseni siihen on muuttunut vain siten, että se on vuosien kuluessa tullut yhä rakkaammaksi. En voisi nykyään kuvitellakaan eläväni ilman sitä.

Tänä päivänä käyn yhä säännöllisesti kuuntelemassa aika usein Raamattuaiheisia, toisinaan jopa pari kolme kertaa viikossa erilaisissa tilaisuuksissa. Käymme kaveripiirissäni usein myös teologisia keskusteluja eri raamatun kohdista. Olen myös vuosia ollut mukana Alfa-kurssien järjestämisessä. Parhaillaan luen edesmenneen Göteborgin piispa Bo Giertzeenin teosta: Uskon ABC. Vaikka kirja on kirjoitettu 70-luvulla, se on hyvinkin ajankohtainen tänä päivänä. Kirja tarjoaa selkeän esityksen luterilaisen kirkkomme uskosta. Kysymyksen Jumalan olemassaolosta, elämän tarkoituksesta, pelastuksesta ja kuoleman jälkeisestä elämästä saavat Raamattuun pohjaavat vastaukset. Toinen tällä hetkellä luettavanani oleva teos on Olavi Peltolan Löytöretki Uuteen Testamenttiin. Peltola on rakentanut monikymmenvuotisen opetustyönsä pohjalta tavalliselle raamatunlukijalle soveltuvan oppaan. Hän nostaa esille kunkin Uuden testamentin kirjan johtavat ajatukset ja keskeisen sanoman. Tulkintaperiaatteena hänellä on tässä jo apostoliselta ajalta periytyvä Raamatun Kristus-keskeisyys. Peltola on lisännyt tekstiensä lomaan tehtäviä, opiskeluohjeita ja kirjallisuus viitteitä, jotka helpottavat lukijan ymmärtämistä.

Vuosien varrella olen lukenut paljon tieteellisiä raamatuntutkimuksia mukaan lukien myös antamasi kaksi vaihtoehtoa. Niistä erityisesti Johdatus Raamattuun herättää minussa aika voimakkaitakin ajatuksia, sillä se kirja on puhdasta liberaaliteologiaa, enkä ole henkilökohtaisesti liberaaliteologian kannattaja.

Liberaaliteologia on individuaalista, ja siten arvostaa henkilökohtaista uskonnollista kokemusta enemmän kuin oppeja, kirkon arvovaltaa tai kirjoitusten kirjaimellista tulkintaa. Liberaaliteologia esittää, että uskonto on yksilöistä kuuluva yhteisö, jota yhdistävät yhteiset instituutiot ja kokemukset, ja siksi kirkon roolina on muodostaa tukeva kehys, jonka sisällä Jumalan ajatusta voidaan lähestyä. Kirkon tehtäviin eivät kuulu määräykset, dogmit tai vallankäyttö uskonnollisten asioiden ulkopuolella. Jumalasuhteet ja ymmärrys Jumalasta muuttuvat historian saatossa, ja siksi mitkään uskonnolliset totuudet eivät ole kiveen hakattuja, sillä kunkin ihmisen henkilökohtainen kokemus voi paljastaa jonkun uuden näkökannan Jumalasta. Liberaaliteologian piirissä on esitetty raamattukritiikki, jossa Raamattu laitetaan tiukan historiallisen tarkastelun kohteeksi.

Oma taustani vaikuttaa tässä hyvin voimakkaasti. Odotan innolla tätä opintojaksoa ja keskusteluja, joita Raamatusta ja teologisista kysymyksistä syntyy.

Sosiaalinen pääoma ja hyvinvointi

Perjantai 6.2.2009 - Katri Fältberg

Tässä eräs tenttivastaus hyvinvointipalveluiden ja psykososiaalisen tuen tenttiin, jossa tenttikirjana oli lukea Petri Ruuskasen teos: Sosiaalinen pääoma ja hyvinvointi: näkökulma sosiaali- ja terveysalalla. 

Kuvaa sosiaalisen pääoman käsitettä, sen olemusta, sisältöä ja mikä siinä on tärkeää. Kuvaa ainakin kahden erilaisen esimerkin kautta, miten sosiaalista pääomaa edistetään erilaisissa yhteisöissä?

Sosiaaliseksi pääomaksi kutsutulla ilmiöllä on mitä ilmeisimmin merkittäviä vaikutuksia hyvinvoinnin kehittymiseen ja jakautumiseen. Ilmiön eri ulottuvuuksia painottavia suuntauksia edustavat mm. James Coleman, Robert Putnam, Pierre Bourdieu ja Alejandro Portes. Coleman painottaa yhteisön tiivistä sosiaalista rakennetta, joka mahdollistaa yhteisön normien ja luottamuksen ylläpitämisen. Putnam laajentaa käsitettä ja tarkastelee yhteisöllisiä käytäntöjä sekä niiden synnyttämää luottamusta, jotka uudistetaan kansalaisaktiivisten ihmisten sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Bourdieu taas yhdistää sosiaalisen pääoman eliittien sisäpiireihin. Portesin työryhmä tuo esiin sosiaalisen pääoman vaikutukset paitsi sosiaalisen tuen lähteenä myös yhteiskunnallisen marginaalisuuden vahvistajana. Käsittelytavasta riippuen sosiaalinen pääoma voikin olla menestysresurssi, selviytymisresurssi tai jopa väline syrjäytymiseen.



Kaikissa edellisissä näkökulmissa kuvataan, että nimenomaan luottamus ja kommunikaatio ovat ne välittävät mekanismit, jotka tuottavat sosiaalisen pääoman positiiviset tai negatiiviset seuraukset. Suuntaukset kuitenkin korostavat eri tavoin sitä, mikä sosiaalisessa ympäristössä synnyttää luottamusta ja avointa kommunikaatiota sekä kuinka laajalla alalla, joko paikallisyhteisöissä, yhteiskunnassa tai identiteettiryhmissä, niitä on mielekästä tarkastella. Erilaiset tavat painottaa sosiaalisen pääoman ulottuvuuksia johtavat siihen, että se voi olla yksilön kilpailukyvyn välineenä toimiva yksityishyödyke, yhteiskunnan jäsenten yhteinen julkishyödyke tai pienryhmien sisäinen klubihyödyke. Näkökulmien erot ovat johtaneet samalla siihen, että käsitettä voidaan käyttää hyvin monenlaisten politiikkamallien perusteluna. 

Sosiaalisen pääoman määrään ja sisältöön vaikuttaa ratkaisevasti yksilöiden identiteetti. Vastavuoroisesti yksilöiden identiteettiin vaikuttaa sosiaalinen pääoma. Jos identiteettikysymykset estävät luottamuksen ja vuorovaikutuksen, inhimillinen pääoma ei tule käyttöön ja hyödynnetyksi. Sekä yleisellä tasolla että varsinkin esimerkiksi köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisessa työssä on identiteettityö otettava vakavasti – siitä huolimatta, että emme vielä välttämättä osaa jäsentää, mitä kaikkea se käytännössä voi olla. Tärkeintä onkin nyt tunnistaa, missä ja miten identiteettityötä tapahtuu.

Miltä tulevaisuus näyttää sosiaalisen pääoman merkityksen ja kehittymisen näkökulmasta? Mitä haasteita tämä asettaa sosionomin ammattityölle ihmisten hyvinvoinnin ja toimintakyvyn edistämisessä? 

Ruuskasen kirjan luettuani aloin poliitikkona ja tulevana sosiaalialan ammattilaisena pohtia hyvinvointivaltion ja kansalaisyhteiskunnan uudistamista sosiaalisten mahdollisuuksien näkökulmasta. Tällä hetkellä hyvin ajankohtaisena asiana on hyvinvointivaltion uudistaminen ja kansalaisyhteiskunnan aktivoiminen oikeudenmukaisesti ja tietoon perustavalla tavalla. Vaikka politiikassa sosiaalisuuden lisääminen ja köyhyyden vastainen työ ovat olleet käsikkäin vuosia, tämä näkökulma alkanut meillä vasta viime vuosina vahvistua.  

Sosiaalisesta pääomasta on tehty nykyisin lukuisia tutkimuksia. Tutkimuksissa on havaittu, että alueilla, joissa asukkaat tekevät vapaaehtoistyötä, äänestävät ja viettävät aikaa ystävien kanssa, syntyvät lapset ovat vähemmän todennäköisesti alipainoisia, ovat vähemmän todennäköisesti koulussa syrjäytyneitä ja ovat vähemmän todennäköisiä surmaajia tai tulevat surmatuiksi kuin lapset, joiden asukkaat eivät näin tee – ja tämä riippumatta siitä, ovatko lapset köyhiä vai rikkaita. Tästä syystä onkin tarpeen analysoida niitä usein ylisukupolvisia kierteitä, joissa nivoutuvat yhteen köyhyys, vähäinen koulutus, heikko työmarkkina-asema, heikko terveydentila, poliittinen passiivisuus ja näihin liittyvä kaikkinainen osattomuus. Kun tähän liitetään vielä runsaan päihdekäytön tai tyhjän (televisio)viihteen turruttavuus, ollaan tilanteessa, jossa pelkkä rahallinen apu tai yksittäinen sosiaalipalvelu on tyystin riittämätön keino perusongelmien ratkaisemiseen. Nykyinen tilanne luo yhteiskuntaan myös poliittisia riskejä. Joillakin alueilla äänestysprosentti on pienempi kuin työttömyysprosentti. Ne, joilla ei ole taloudellista, koulutuksellista eikä sosiaalista pääomaa, ovat kadottamassa tai jo kadottaneet myös poliittisen valtansa. Jos mikään puolue ei kykene puhuttelemaan ja aktivoimaan köyhää ja marginalisoituvaa kansanosaa, siinä piilee yksi länsimaisten yhteiskuntien suurista vaaroista: tilan syntyminen populistisille, nationalistisille ja rasistisille poliittisille ryhmille.  Resurssipohjaisen hyvinvointiajattelun on laajennuttava. Hyvinvointi rakentuu yksilön kehityksestä, yhteisöjen toimivuudesta ja yhteiskunnan turvallisuudesta.  

Hyvinvointivaltion tehtävänä olisi luoda edellytyksiä koulutus- ja kulttuuripolitiikalla sivistyksen prosessille eli kansalaisten tulisi kehittää itseään, mahdollistaa ja luoda edellytyksiä aktiiviselle kansalaisyhteiskunnan toiminnalle, estää sosiaalipolitiikalla syrjintä, luoda taloudelliset mahdollisuudet ja suojata kansalaisia sekä yhteiskuntaa riskejä vastaan, luoda edellytyksiä elinkeino- ja muulla politiikalla taloudelliselle toimeliaisuudelle parantamalla työllisyyttä. 

Persoonan kehkeytyminen ja kasvu auttavat ihmistä kohtaamaan kohtalonsa ainekset; itsenäistymään ja suhteuttamaan organismin yllykkeet ja sosiaaliset virikkeet persoonana olemiseen. Tässä ollaan niin filosofianhistorian kuin uskontojen vanhassa kysymyksessä tahdonvapauden ongelmasta. Tässä ollaan myös sosiaalisten mahdollisuuksien politiikan eräässä keskeisessä ytimessä. Pitää miettiä missä määrin ihminen voi aidosti tehdä valintoja vai määrääkö kohtalo nämä valinnat. Ihmisen toimintakyky on sekä annettua että opittua. Toisella kohtalon rajaamat ja mahdollistavat toimintakyvyn reunaehdot niin determinoivia, että hän ei voi eikä osaa käyttää tarjolla yhteiskunnassa olevia sosiaalisia mahdollisuuksia. Toinen taas kykenee käyttämään nämä sosiaaliset mahdollisuudet sataprosenttisesti. Kohtalon ainekset itsessään voivat olla samanaikaisesti sekä rajaavia että mahdollistavia. Sosiaalisesti määräytyy tässä näennäisen koulutuksellisen tasa-arvon maassa edelleen se, että akateemisen kodin lapsesta tulee edelleen yhdeksän kertaa todennäköisemmin akateeminen kuin ei-akateemisen kodin lapsesta. Vaikka maahamme luotaisiin kuinka upean hyvinvointivaltion sosiaaliturvapalvelut ja -järjestelmät, me lisäämme mahdollisuuksia hyvään elämään, mutta emme kykene takaamaan hyvää elämää. Meidän on tehtävä rinnakkain sivistyksellistä, yhteisöllistä ja poliittista politiikkaa. Suomen demokraattinen hyvinvointivaltio on syntynyt kansalaisyhteiskunnan muotouttaman poliittisen tahdon tuotoksena, mutta hyvinvointivaltio tarvitsee toteutuakseen tulevaisuudessa myös kansalaisyhteiskuntaa. Tuntuu, että päätöksentekijät ovat unohtaneet, että valtion tehtävä on palvella kansalaista ja kansalaisyhteiskuntaa – eikä toisin päin. Osallisuus tuottaa hyvinvointia, yhteisöjen, osallisuuden ja luottamuksen puute taas pahoinvointia. On tutkittu, että luottamuksellisella kansalaisaktiivisuudella ja terveydellä sekä siihen liittyvällä toimintakykyisyydellä on selkeä keskinäinen yhteys. Sosiaalinen pääoma lisää fyysistä ja psyykkistä terveyttä enemmän kuin yksilön omat henkilökohtaiset tiedot, taidot, kyvyt ja ominaisuudet eli ns. inhimillinen pääoma.

On myös tutkittu, että sosiaalisiin suhteisiin luottamuksensa menettäneet ihmiset ovat hauraampia ja haavoittuvampia kuin muut. He sietävät heikommin erilaisia stressitilanteita ja he sairastuvat muita herkemmin. Sosiaalinen epäluottamus selittää sitä, ketkä päätyvät kasautuneisiin vaikeuksiin, ja ketkä jäävät elämää tukien varaan vaikeuksien keskelle. Syrjäytymiseksi voidaan nimetä tilanne, jossa ihminen syystä tai toisesta on irtautunut moraalisista kollektiiveista, yhteisöistä. Tämä on yksi asia mikä asettaa haasteita sosiaalialan työtehtävissä.

rakentamisessa ja identiteetin vahvistamisessa elämän kärsimysten ja koettelemusten keskellä. Kielteisen identiteetin kanssa kamppailu muodostaa oman haasteensa.

Kuntien ja järjestöjen merkitys on kasvanut suomalaisen yhteiskunnan hyvinvointipolitiikan toteuttamisessa. Taustalla ovat muutokset siinä toimintaympäristössä, jossa kunnat ja järjestöt hoitavat tehtäväänsä. Valtion keskitetyn ohjauksen vähentyessä kuntien ja järjestöjen yhteistyökin on noussut merkittävään asemaan, ei ainoastaan paikallisessa vaan koko yhteiskuntaa koskevassa hyvinvointipolitiikassa. Kuitenkaan tätä yhteistyötä ja paikallisia verkostoja ei voida pitää itsestään selvinä sosiaalisen pääoman kasvualustoina. Yhteistyön luonne, järjestötoiminnan sisältö ja vuorovaikutussuhteet verkostoissa ovat ratkaisevassa asemassa. Yhtä oikeaa toimintamallia ei ole, vaan tarvitaan eritasoisia ja kiinteydeltään eriasteisia toimintatapoja. Järjestökenttä on hyvin heterogeeninen. Joidenkin järjestöjen toiminta pikemminkin rajoittaa kuin lisää jäsenistönsä sosiaalista vuorovaikutusta ja osallistumista. Verkostotyön merkitys voikin olla siinä, miten ymmärretään ja siedetään verkostoissa olevia epävarmuuksia, ristiriitoja ja toimijoiden erilaisia tavoitteita.

Kaikkein osattomimman väestön parissa diakonia ja myös muu kolmas sektori on alkanut kehittää erilaisia toimintamuotoja. Näitä ovat erilaiset kahvilat ja päivä- ja lounaskeskukset. Kysymys on toisenlaisesta kohtaamisesta, kohtaamisesta vapaassa ympäristössä kasvoista kasvoihin ilman niitä rooleja, joita tulee auttajan ja autettavan suhteessa. Kohtaamisen ja liittymisen paikat antavat mahdollisuuden kokea ihmisarvon ja hyvän elämän. Pelkät palvelut eivät välttämättä muuta vääristyneitä merkitysrakenteita.