Sosiaalinen pääoma ja hyvinvointi

« Juudas Iskarioti..
MINÄ TAUSTOINENI.. »

Perjantai 6.2.2009 - Katri Fältberg


Tässä eräs tenttivastaus hyvinvointipalveluiden ja psykososiaalisen tuen tenttiin, jossa tenttikirjana oli lukea Petri Ruuskasen teos: Sosiaalinen pääoma ja hyvinvointi: näkökulma sosiaali- ja terveysalalla. 

Kuvaa sosiaalisen pääoman käsitettä, sen olemusta, sisältöä ja mikä siinä on tärkeää. Kuvaa ainakin kahden erilaisen esimerkin kautta, miten sosiaalista pääomaa edistetään erilaisissa yhteisöissä?

Sosiaaliseksi pääomaksi kutsutulla ilmiöllä on mitä ilmeisimmin merkittäviä vaikutuksia hyvinvoinnin kehittymiseen ja jakautumiseen. Ilmiön eri ulottuvuuksia painottavia suuntauksia edustavat mm. James Coleman, Robert Putnam, Pierre Bourdieu ja Alejandro Portes. Coleman painottaa yhteisön tiivistä sosiaalista rakennetta, joka mahdollistaa yhteisön normien ja luottamuksen ylläpitämisen. Putnam laajentaa käsitettä ja tarkastelee yhteisöllisiä käytäntöjä sekä niiden synnyttämää luottamusta, jotka uudistetaan kansalaisaktiivisten ihmisten sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Bourdieu taas yhdistää sosiaalisen pääoman eliittien sisäpiireihin. Portesin työryhmä tuo esiin sosiaalisen pääoman vaikutukset paitsi sosiaalisen tuen lähteenä myös yhteiskunnallisen marginaalisuuden vahvistajana. Käsittelytavasta riippuen sosiaalinen pääoma voikin olla menestysresurssi, selviytymisresurssi tai jopa väline syrjäytymiseen.



Kaikissa edellisissä näkökulmissa kuvataan, että nimenomaan luottamus ja kommunikaatio ovat ne välittävät mekanismit, jotka tuottavat sosiaalisen pääoman positiiviset tai negatiiviset seuraukset. Suuntaukset kuitenkin korostavat eri tavoin sitä, mikä sosiaalisessa ympäristössä synnyttää luottamusta ja avointa kommunikaatiota sekä kuinka laajalla alalla, joko paikallisyhteisöissä, yhteiskunnassa tai identiteettiryhmissä, niitä on mielekästä tarkastella. Erilaiset tavat painottaa sosiaalisen pääoman ulottuvuuksia johtavat siihen, että se voi olla yksilön kilpailukyvyn välineenä toimiva yksityishyödyke, yhteiskunnan jäsenten yhteinen julkishyödyke tai pienryhmien sisäinen klubihyödyke. Näkökulmien erot ovat johtaneet samalla siihen, että käsitettä voidaan käyttää hyvin monenlaisten politiikkamallien perusteluna. 

Sosiaalisen pääoman määrään ja sisältöön vaikuttaa ratkaisevasti yksilöiden identiteetti. Vastavuoroisesti yksilöiden identiteettiin vaikuttaa sosiaalinen pääoma. Jos identiteettikysymykset estävät luottamuksen ja vuorovaikutuksen, inhimillinen pääoma ei tule käyttöön ja hyödynnetyksi. Sekä yleisellä tasolla että varsinkin esimerkiksi köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisessa työssä on identiteettityö otettava vakavasti – siitä huolimatta, että emme vielä välttämättä osaa jäsentää, mitä kaikkea se käytännössä voi olla. Tärkeintä onkin nyt tunnistaa, missä ja miten identiteettityötä tapahtuu.

Miltä tulevaisuus näyttää sosiaalisen pääoman merkityksen ja kehittymisen näkökulmasta? Mitä haasteita tämä asettaa sosionomin ammattityölle ihmisten hyvinvoinnin ja toimintakyvyn edistämisessä? 

Ruuskasen kirjan luettuani aloin poliitikkona ja tulevana sosiaalialan ammattilaisena pohtia hyvinvointivaltion ja kansalaisyhteiskunnan uudistamista sosiaalisten mahdollisuuksien näkökulmasta. Tällä hetkellä hyvin ajankohtaisena asiana on hyvinvointivaltion uudistaminen ja kansalaisyhteiskunnan aktivoiminen oikeudenmukaisesti ja tietoon perustavalla tavalla. Vaikka politiikassa sosiaalisuuden lisääminen ja köyhyyden vastainen työ ovat olleet käsikkäin vuosia, tämä näkökulma alkanut meillä vasta viime vuosina vahvistua.  

Sosiaalisesta pääomasta on tehty nykyisin lukuisia tutkimuksia. Tutkimuksissa on havaittu, että alueilla, joissa asukkaat tekevät vapaaehtoistyötä, äänestävät ja viettävät aikaa ystävien kanssa, syntyvät lapset ovat vähemmän todennäköisesti alipainoisia, ovat vähemmän todennäköisesti koulussa syrjäytyneitä ja ovat vähemmän todennäköisiä surmaajia tai tulevat surmatuiksi kuin lapset, joiden asukkaat eivät näin tee – ja tämä riippumatta siitä, ovatko lapset köyhiä vai rikkaita. Tästä syystä onkin tarpeen analysoida niitä usein ylisukupolvisia kierteitä, joissa nivoutuvat yhteen köyhyys, vähäinen koulutus, heikko työmarkkina-asema, heikko terveydentila, poliittinen passiivisuus ja näihin liittyvä kaikkinainen osattomuus. Kun tähän liitetään vielä runsaan päihdekäytön tai tyhjän (televisio)viihteen turruttavuus, ollaan tilanteessa, jossa pelkkä rahallinen apu tai yksittäinen sosiaalipalvelu on tyystin riittämätön keino perusongelmien ratkaisemiseen. Nykyinen tilanne luo yhteiskuntaan myös poliittisia riskejä. Joillakin alueilla äänestysprosentti on pienempi kuin työttömyysprosentti. Ne, joilla ei ole taloudellista, koulutuksellista eikä sosiaalista pääomaa, ovat kadottamassa tai jo kadottaneet myös poliittisen valtansa. Jos mikään puolue ei kykene puhuttelemaan ja aktivoimaan köyhää ja marginalisoituvaa kansanosaa, siinä piilee yksi länsimaisten yhteiskuntien suurista vaaroista: tilan syntyminen populistisille, nationalistisille ja rasistisille poliittisille ryhmille.  Resurssipohjaisen hyvinvointiajattelun on laajennuttava. Hyvinvointi rakentuu yksilön kehityksestä, yhteisöjen toimivuudesta ja yhteiskunnan turvallisuudesta.  

Hyvinvointivaltion tehtävänä olisi luoda edellytyksiä koulutus- ja kulttuuripolitiikalla sivistyksen prosessille eli kansalaisten tulisi kehittää itseään, mahdollistaa ja luoda edellytyksiä aktiiviselle kansalaisyhteiskunnan toiminnalle, estää sosiaalipolitiikalla syrjintä, luoda taloudelliset mahdollisuudet ja suojata kansalaisia sekä yhteiskuntaa riskejä vastaan, luoda edellytyksiä elinkeino- ja muulla politiikalla taloudelliselle toimeliaisuudelle parantamalla työllisyyttä. 

Persoonan kehkeytyminen ja kasvu auttavat ihmistä kohtaamaan kohtalonsa ainekset; itsenäistymään ja suhteuttamaan organismin yllykkeet ja sosiaaliset virikkeet persoonana olemiseen. Tässä ollaan niin filosofianhistorian kuin uskontojen vanhassa kysymyksessä tahdonvapauden ongelmasta. Tässä ollaan myös sosiaalisten mahdollisuuksien politiikan eräässä keskeisessä ytimessä. Pitää miettiä missä määrin ihminen voi aidosti tehdä valintoja vai määrääkö kohtalo nämä valinnat. Ihmisen toimintakyky on sekä annettua että opittua. Toisella kohtalon rajaamat ja mahdollistavat toimintakyvyn reunaehdot niin determinoivia, että hän ei voi eikä osaa käyttää tarjolla yhteiskunnassa olevia sosiaalisia mahdollisuuksia. Toinen taas kykenee käyttämään nämä sosiaaliset mahdollisuudet sataprosenttisesti. Kohtalon ainekset itsessään voivat olla samanaikaisesti sekä rajaavia että mahdollistavia. Sosiaalisesti määräytyy tässä näennäisen koulutuksellisen tasa-arvon maassa edelleen se, että akateemisen kodin lapsesta tulee edelleen yhdeksän kertaa todennäköisemmin akateeminen kuin ei-akateemisen kodin lapsesta. Vaikka maahamme luotaisiin kuinka upean hyvinvointivaltion sosiaaliturvapalvelut ja -järjestelmät, me lisäämme mahdollisuuksia hyvään elämään, mutta emme kykene takaamaan hyvää elämää. Meidän on tehtävä rinnakkain sivistyksellistä, yhteisöllistä ja poliittista politiikkaa. Suomen demokraattinen hyvinvointivaltio on syntynyt kansalaisyhteiskunnan muotouttaman poliittisen tahdon tuotoksena, mutta hyvinvointivaltio tarvitsee toteutuakseen tulevaisuudessa myös kansalaisyhteiskuntaa. Tuntuu, että päätöksentekijät ovat unohtaneet, että valtion tehtävä on palvella kansalaista ja kansalaisyhteiskuntaa – eikä toisin päin. Osallisuus tuottaa hyvinvointia, yhteisöjen, osallisuuden ja luottamuksen puute taas pahoinvointia. On tutkittu, että luottamuksellisella kansalaisaktiivisuudella ja terveydellä sekä siihen liittyvällä toimintakykyisyydellä on selkeä keskinäinen yhteys. Sosiaalinen pääoma lisää fyysistä ja psyykkistä terveyttä enemmän kuin yksilön omat henkilökohtaiset tiedot, taidot, kyvyt ja ominaisuudet eli ns. inhimillinen pääoma.



On myös tutkittu, että sosiaalisiin suhteisiin luottamuksensa menettäneet ihmiset ovat hauraampia ja haavoittuvampia kuin muut. He sietävät heikommin erilaisia stressitilanteita ja he sairastuvat muita herkemmin. Sosiaalinen epäluottamus selittää sitä, ketkä päätyvät kasautuneisiin vaikeuksiin, ja ketkä jäävät elämää tukien varaan vaikeuksien keskelle. Syrjäytymiseksi voidaan nimetä tilanne, jossa ihminen syystä tai toisesta on irtautunut moraalisista kollektiiveista, yhteisöistä. Tämä on yksi asia mikä asettaa haasteita sosiaalialan työtehtävissä.

 

Kansalaisaktiivisuus synnyttää yhteiskuntaan sosiaalista pääomaa, jolla on terveyttä, toimintakykyisyyttä ja sosiaalisuutta edistäviä vaikutuksia. Kansalaisyhteiskunnan toimivuudella ja elävyydellä on itseisarvonsa, mutta samalla se tuottaa konkreettisia taloudellisia hyötyjä ehkäistessään ja vähentäessään sairauksia ja sosiaalisia ongelmia sekä niihin kohdistuvaa palvelutarvetta. Kansanterveyden ja sosiaalisen hyvinvoinnin edistämisessä on tärkeää korostaa kansalaisten osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksia sekä niiden kehittämistä. Tässä ajassa sosiaalialan työntekijöinä tulemme työskentelemään näiden ihmisten ja yhteiskunnan parissa. Tämän ajan ihmiselle oman identiteetin etsintä on haaste, niin erityisen suuri haaste se on niille, joiden elämän reunaehdot muuttuvat vammautumisen, sairastumisen tai sosiaalisen ongelman, kuten esimerkiksi työttömyyden johdosta. Identiteetin etsinnässä tarvitaan meitä ammattiauttajia. Järjestöjen merkitys korostuu, koska ne auttavat asianomaisia ja / tai heidän läheisiään sairauden, vamman tai sosiaalisen ongelman ilmetessä kohtaamaan uuden elämäntilanteen, sen tuomat muutokset ja vaikeudet ja sopeutumaan tai voittamaan ne. Erityisen suuri merkitys järjestöillä on identiteetin uudelleen

rakentamisessa ja identiteetin vahvistamisessa elämän kärsimysten ja koettelemusten keskellä. Kielteisen identiteetin kanssa kamppailu muodostaa oman haasteensa.



Kuntien ja järjestöjen merkitys on kasvanut suomalaisen yhteiskunnan hyvinvointipolitiikan toteuttamisessa. Taustalla ovat muutokset siinä toimintaympäristössä, jossa kunnat ja järjestöt hoitavat tehtäväänsä. Valtion keskitetyn ohjauksen vähentyessä kuntien ja järjestöjen yhteistyökin on noussut merkittävään asemaan, ei ainoastaan paikallisessa vaan koko yhteiskuntaa koskevassa hyvinvointipolitiikassa. Kuitenkaan tätä yhteistyötä ja paikallisia verkostoja ei voida pitää itsestään selvinä sosiaalisen pääoman kasvualustoina. Yhteistyön luonne, järjestötoiminnan sisältö ja vuorovaikutussuhteet verkostoissa ovat ratkaisevassa asemassa. Yhtä oikeaa toimintamallia ei ole, vaan tarvitaan eritasoisia ja kiinteydeltään eriasteisia toimintatapoja. Järjestökenttä on hyvin heterogeeninen. Joidenkin järjestöjen toiminta pikemminkin rajoittaa kuin lisää jäsenistönsä sosiaalista vuorovaikutusta ja osallistumista. Verkostotyön merkitys voikin olla siinä, miten ymmärretään ja siedetään verkostoissa olevia epävarmuuksia, ristiriitoja ja toimijoiden erilaisia tavoitteita.

 



Kaikkein osattomimman väestön parissa diakonia ja myös muu kolmas sektori on alkanut kehittää erilaisia toimintamuotoja. Näitä ovat erilaiset kahvilat ja päivä- ja lounaskeskukset. Kysymys on toisenlaisesta kohtaamisesta, kohtaamisesta vapaassa ympäristössä kasvoista kasvoihin ilman niitä rooleja, joita tulee auttajan ja autettavan suhteessa. Kohtaamisen ja liittymisen paikat antavat mahdollisuuden kokea ihmisarvon ja hyvän elämän. Pelkät palvelut eivät välttämättä muuta vääristyneitä merkitysrakenteita.

 

Nykyaika ei suosi pitkäjännitteisyyttä ja sitoutumista. Toiset tietävät, mitä haluavat mutta on paljon niitä, joiden kiinnostuksen kohteet vaihtelevat nopeasti. Voi olla vaikeaa elää terveellisesti, vaikka periaatteessa tietäisikin, mitä se pitää sisällään. Tai sitten ohjeita ja valintatilanteita on yksinkertaisesti liikaa, jotta niistä osattaisiin seuloa oikea kokonaisuus. Aikamme piirre on se, että, kaiken on oltava helposti sulatettavaa, vaihdettavaa ja sosiaalista. Yksityisin ja arkaluonteisinkin totutaan käsittelemään kevyesti ja porukalla sekä muita arvostellen, esimerkkinä reality-ohjelmat. Nyky-yhteiskuntaan tarvitaan toivoa, joka luo yksilön identiteetin eheyttä ja yhteisöllistä perusluottamusta. Niiden kautta syntyy yhteisön yhteenkuuluvuuden tunnetta ja sosiaalista pääomaa. Elämän eheyttä, toivoa ja luottamusta valtiollinen koneisto ei voi luoda yksistään ilman ihmisten arkea ja kansalaisyhteiskunnan toimintaa. Ne syntyvät elämässä, vuorovaikutuksessa, yhteydessä ja inhimillisyydessä. Tarvitaan analyysia siitä, miten globalisaatio, monikulttuuristuminen, työelämän muutos, muuttoliike, kaupungistuminen, teknologian ja erityisesti tietotekniikan muutos muuttavat osallistumisen ehtoja ja yhteisöllisyyttä. Hyvinvointivaltio tarvitsee nyt ja sen tulevassa murroksessa tuekseen yhteisvastuuta, lähimmäisenrakkautta, sosiaalisuutta ja solidaarisuutta korostavan kansalaisyhteiskunnan. Kysymys ei ole pelkästään politiikasta, vaan kaikessa arjessa ja elävässä elämässä toteutuvasta huolenpidosta ja yhteisvastuun kulttuurista. Juuri tämä on haasteenamme tulevaisuudessa valmistuessamme sosiaali- ja diakonia-alan ammattilaisina sekä suurelta osin tulevana työnkuvana, eli olemalla arjessa heikompiosaisten tukena ja tukemalla sosiaalisen pääoman kasvua. 


Kommentoi kirjoitusta

Kommentti:*

Nimi:*

Kotisivun osoite: